Alkuun pieni tilasto: viimeisen viiden vuoden aikana Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkintoehdokkaana on ollut kuusi naisohjaajan elokuvaa ja 19 miesohjaajan elokuvaa. Sitä edeltäneinä viitenä vuotena luvut olivat 4 ja 21. Sukupuolten tasa-arvon mallimaissa kehitys elokuva-alalla on edelleen hidasta.
Palkinnon perusteissa korostetaan taiteellisia arvoja, mikä on perinteisesti suosinut festivaaleilla menestyneitä draamaelokuvia. Tänäkin vuonna ehdokaselokuvat on lanseerattu isoilla kansainvälisillä areenoilla: Cannesissa, Locarnossa, Venetsiassa, Tokiossa ja Sundancessa. Ohjaajat edustavat uutta tekijäpolvea: tämänvuotiset ehdokkaat ovat ohjaajiensa toisia tai kolmansia pitkiä elokuvia. Peräti neljä heistä on kuitenkin jo toista kertaa ehdolla, mutta palkintoa ei ole vielä osunut.
Vahvasti julkisesti tuetun elokuvakulttuurin taso on Pohjoismaissa korkea, mikä näkyy myös tässä kisassa vuodesta toiseen. Ehkä voidaan kuitenkin spekuloida voittajaa, sehän näissä palkinnoissa on yksi viihdyttävä puoli!
Tällä kertaa vaisuimman suorituksen tarjosivat viisikosta Ruotsin ja Islannin ehdokkaat. Rakenteeltaan muista ehdokkaista poikkeava Rúnar Rúnarssonin ohjaama islantilaiselokuva Bergmál (suom. ‘kaiku’) koostuu toisistaan irrallisista episodeista. Synkähkön huumorin siivittämä islantilaisen yhteiskunnan ja mielenlaadun läpileikkaus tarjosi oivaltavia hetkiä, mutta episodimuodon haasteena on suuren tarinan puute sekä epätasaisuus.
Ruotsalaisen Amanda Kernellin Charter kertoo lastensa huoltajuudesta kamppailevasta, epätoivoisesta Alicesta, joka exältään salaa vie tyttärensä matkalle Kanariansaarille. Elokuva on varsin pätevästi koottu, mutta melko tyypillinen draama vanhemmuuden kipuiluista, eikä se onnistu nostamaan aihettaan yksilötasolta yleiselle. Esikoiselokuvassaan Saamelaisveressä Kernell käsitteli väkevästi pitkään vaiettua saamelaisten historiaa, ja Charterin pienimuotoinen perhetarina tuntuukin sen jälkeen välityöltä.
Ensimmäistä kertaa ehdolla olevan Frelle Petersenin ohjaama tanskalaisdraama Onkel voisi nousta joukosta esiin yllättäjänä. Lakonisessa elokuvassa Krisin päivät etenevät rutiinilla maatilaa ja iäkästä setää hoitaessa. Ulkopuolisten yritykset saada nuori nainen tavoittelemaan uusia unelmia kuihtuvat kasaan. Kris on tarkoituksellisen vieraannuttava päähenkilönä, ja elokuvan kerronta perustuu arkisten tilanteiden toistoon ja hienovaraiseen variaatioon, mikä on tuttu tehokeino enemmän taide-elokuvan kuin yleisöön menevän draaman puolelta. Turhauttavaltakin tuntunut Onkel jäi kuitenkin ajatuksiin, ja hiljalleen aloin ihailla itsepäistä Krisiä. Elokuva kuvaa epätavanomaisella tavalla pyyteetöntä rakkautta ja todellista, muista riippumatonta itsenäisyyttä.
Suomen kandidaatti, J-P Valkeapään kolmas pitkä elokuva Koirat eivät käytä housuja poikkeaa edukseen joukosta vetävällä visuaalisuudella ja rohkealla, nykyaikaisella seksuaalisuuden kuvauksella. Leski-isä alkaa käsitellä suruaan sadomasokistisissa sessioissa melankolisen dominan luona. Niin kutsuttuun genre-elokuvaan (kauhu, jännitys, fantasia, scifi) luokiteltavia tai niiden kuvastoa hyödyntäviä teoksia ei monesti ole palkittu – edellinen sellaiseksi laskettava lienee Lars von Trierin Antichrist vuodelta 2009. Pohjoismaissa kasvaa kuitenkin taitavia genretekijöitä, ja Koirat olisi freesi valinta, joka voisi antaa rohkeutta myös tuleville raadeille: PNEP:n ei tarvitse olla draamapalkinto.
Oma veikkaukseni voittajasta osuu kuitenkin Norjan ilmiömäisen hienoon ehdokkaaseen, joka vei jo kotimaassaan enemmän Amanda-elokuvapalkintoja kuin mikään muu teos aiemmin. Dag Johan Haugerudin ohjaama Barn on 2 tuntia 37 minuuttia kestävä dialogivetoinen draama kuolemaan johtaneen koulukiusaamistapauksen jälkipyykistä, jossa ristiriitoja aiheuttaa poliittisten ajatusmaailmojen erot. Monisyinen tarina perataan äärimmäisen tarkasti ja ilman turhaa dramatisointia. Elokuva ei käytä pitkää kestoaan katsojan uuvuttamiseen, vaan hienosti kirjoitettu dialogi ja harkiten annosteltu huumori imee mukaansa. Vaikka elokuva antaa tilaa erilaisille näkökulmille, se ei asemoi niitä samalle viivalle: voimme valita empatian ja jokaisen ihmisen kunnioittamisen.
Marjo Pipinen
Kirjoittaja on Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin kuraattori, joka on erikoistunut pohjoismaiseen elokuvaan.